Eikö mikään riitä?

23.03.2017

 

Puhuttiin pari viikkoa sitten Tikiksen kuvaajan kanssa siitä tunteesta, kun koko ajan pitäisi pystyä tekemään vähän enemmän, vähän paremmin, vähän tehokkaammin. Pienemmässä ajassa. Tänään taas ajatus kaihersi mieltäni, kun kesken kuvauksen hoidin tilauksia puhelimessa kesken kuvausten. Tämä tietysti on pientä, eikä mitään kiireen tuntua tänään päässyt syntymään. Silti näin yrittäjänä kieltämättä joskus käy mielessä, että joissakin toisissa tehtävissä ehkä pääsisi vähemmällä… Mutta hei, ihan oikeasti. Kuka oikeasti, käsi sydämellä, haluaisi päästä yhtään vähemmällä?

Aina on kiire. Kaikilla on liikaa projekteja. Jokaisella roikkuu jokin tekemätön asia. Koska tulee valmista? Koska loppuu kiire?

Niinpä. Ei koskaan. Ikinä ei ole valmista. Kiire ei lopu koskaan.

Siksi on aika tärkeää osata antaa itselleen armoa.

 

 

Olen todella kiitollinen vuoden takaiselle uupumukselleni. Se oli sellaista hämärän peitossa olevaa aikaa, missä välillä mielsin olevani tunnelissa, josta ei ole pääsyä ulos. Olin kyvytön tekemään töitä, ja olin kyvytön puhumaan kykenemättömyydestäni. Hävetti niin paljon. En halunnut voida niin pahoin.

Jännä, miten joskus kuvittelin omaavani hyvän stressinsietokyvyn. Mutta silti, samaan aikaan, olin aika kykenemätön käsittelemään mitään negatiivisia tunteita. Halusin ne mahdollisimman pian pois mielestä ja kehosta. En hyväksynyt huonoa oloa.

Ne kuopat, burn outit ja ne vaikeimmat hetket elämässä ovat varmasti niitä opettavaisimpia, tärkeimpiä hetkiä elämässä. Siis jos niistä malttaa oppia. En pelkää muksahtavani joskus seuraavaan kuoppaan, jos se joskus tulee eteen. Eihän sitä välttämättä tule. Mutta jos tulee, niin olen valmis ottamaan vastaan sen kaiken opin, mitä se minulle tarjoaa.

Ensimmäisestä loppuunpalamisestani opin armollisuutta ja hyväksyntää. Ensimmäistä kertaa pääsin miettimään, mitä armollisuus itseä kohtaan todella tarkoittaa. Kuinka kohtelen itseäni, kun huomaan epäonnistuneeni? Kuinka kohtelen itseäni, kun huomaan, etten ehdikään saada kaikkea aikaiseksi tänään? Kuinka kohtelen itseäni, kun muistan kasaantuneet työt?

Kiire ei lopu koskaan.

 

 

En ole superihminen. Hyväksyn sen, että kykyni suorittaa, tehdä, palvella, tarjota, on rajallinen. Hyväksyn sen, että välillä on paha olla. Ja hyväksyn myös sen, että välillä en hyväksy niitä omia huonoja fiiliksiäni.

Pahan olon hyväksyminen on muuten aika hankalaa. Ja se on ehkä niitä tärkeimpiä asioita, joita olen alkanut oppia. Ja kun hyväksyy, tulee ihmeellinen rauhan tunne.

Elämään kuuluu myös huonot fiilikset. En oikein osannut vielä reipas vuosi sitten käsitellä niitä, mutta nyt olen jo parempi. Mieti, kuinka tukalaa on olla tilanteessa, missä hokee itselleen: en halua voida näin pahoin. ”En halua” ja ”voida näin pahoin”. Oikein tupla-shaisse! Henkisen valmentamisen akatemian Ilkka Rajala vertaa sitä masturboimiseen hiekkapaperilla. Miksi kukaan tekisi niin? Miksi siis silloin aiheutin itselleni lisää pahaa oloa?

Jos joskus vielä tulee eteen kuoppa minne vaan tahtomattani luisun, otan kaiken opin vastaan mitä se minulle tarjoaa. Ja tiedostan, että kuopan pohjalta ei aina pysty näkemään ylös – ei välttämättä edes sivuille kunnolla, niin pölyistä siellä voi olla. Mutta pöly hälvenee kyllä. Siihen vain menee aikaa. Ja sen jälkeen sinä näet.

 

Sanna

Samankaltaisia kirjoituksia

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *