Jos puhuisit kaikille niin kuin puhut itsellesi, sinulla ei olisi yhtään ystävää.

13.10.2016
IMG_5278

”Ei mitään (ulkonäkö-)paineita!”

 

Pari kesää sitten ahdistelin, kun edelliskesänä täydellisesti istuvat farkkushortsit ei enää menneet jalkaan. Ei lähellekään. Reisistä kiristi, ja toivo pakaroiden mahtumisesta shortseihin oli vain toiveunta. ”Voi helvata mikä läski”.

Samaan aikaan suoritusyhteiskunta patistelee meitä entistä tehokkaampaan täydellisyydentavoitteluun. Nyt ei riitä pelkkä perhe, omakotitalo, auto ja kokopäivätyö – pitäisi olla oman elämänsä julkkis ja fitnessmalli, somen tulisi edustaa kiiltokuvaversiota omasta elämästä, ja kukaan ei haluaisi tulla kutsutuksi tavikseksi. Kaiken pitäisi olla täydellistä – myös oman tunnemaailman. Nyt ja tässä, kiitos vain, tästä lähtien haluan olla kokonaisvaltaisesti hyvinvoiva ja onnellinen koko loppuelämäni ajan. Radio ja telkkari, omaelämänkertakirja, missä te ootte?

 

img_5678

 

Mä lähdin vähän väärille raiteille tavoittelemaan menestystä ja onnellisuutta myös viime vuodenvaihteessa. Piiskasin itseäni lujaa suorittamaan enemmän, tehokkaammin, ponnistamaan korkeammalle. Halusin todistaa itselleni, että pääsen määrätietoisella suorittamisella jollakin omalla ainutlaatuisuudellani tänä vuonna superpitkälle. Ja korkealle. Ja isoimman harppauksen eteenpäin ikinä.

Salitreenin piti sujua, ruokavalion oli oltava sataprossaisesti just-eikä-melkein, ja duunit oli hoidettava. Enemmän, minä itse, mun projektit, mun menestys.

 

14379819_640698312765321_5638957285138694776_o

 

Vain kymmenen kuukautta myöhemmin ymmärrän, että tavoittelin menestystä väärällä tavalla. Ei todellista menestystä saa tavoittelemalla menestystä. Ei Roope Ankan rahasäiliötä ansaita tavoittelemalla ensisijaisesti rikkauksia. Ei laatua saa tavoittelemalla vääriä asioita. Ei ainakaan mun kompetensseilla.

Tiesinhän mä sen jo silloin, mutten siinä hetkessä osannut sisäistää koko asiaa. Puhuin itselleni jatkuvasti todella rumaan sävyyn aina kun olin epäonnistunut. Sitten kun epäonnistumisia tuli monta kerralla, niin jossain vaiheessa tuli romahdus.

Kaikki, mitä olin tavoitellut, näytti varisevan mun hyppysistä kuin hiekka sormien välistä takaisin maahan, takaisin alkupisteeseen. En päässyt salille, en osannut hahmottaa enää mulle toimivaa ruokavaliota. En pystynyt enää suorittamaan, en saanut tehtyä enää ollenkaan töitä. En nähnyt enää tulevaisuutta. Näkyi vain pimeää. Se mun peruspositiivisuuskin, perusonnellisuus, oli kadonnut.

Nyt kun katson alkuvuotta, tiedän oppineeni pelottavan paljon enemmän kuin olisin osannut aavistaa. Olen oppinut jotain todella tärkeää, joka auttaa minua sinne, minne ikinä haluankaan mennä. Olen palannut ongelman alkulähteille, ja ruvennut ratkaisemaan minua rajoittaneita ongelmia mahdollisimman syvältä.

Olen oppimassa puhumaan itselleni kuin puhuisin ystävälleni.

 

IMG_5277

 

En ole koko vuonna päässyt treenaamaan ”kunnolla”. Aiemmin olisin ottanut suurta stressiä treenaamattomuudesta. Mutta mikä loppujen lopuksi on ”kunnolla”? Eikö oman kehon mukaan treenaaminen todella enää riitä? Miksi minun pitäisi puskea itseäni väkisin tekemään jotakin, joka ei tunnu luontevalta? Tiedän, että jos treenaisin enemmän, niin voimatasoni olisivat erilaiset, ja ehkä näyttäisin vähän erilaiselta. Se aika tulee vielä, kun ehdin ja jaksan treenata lujempaa. Se tulee, jos haluan, että se tulee, sen aika tulee vielä. Nyt on kevyemmän ajanjakson vuoro vielä vähän aikaa.

Välillä peilistä katsoo mörkö, ja välillä se Super-Sanna, jota keväällä tavoittelin. Se tyyppi, joka katsoo peilistä takaisin, on vähintään puoliksi omassa päässäni. Se ei ole määrittely siitä, kuka todella olen. Se ei ole minun persoonani itseisarvo.

Kuka todella olen, ja kuka haluan olla? Jos kuoritaan pois kaikki statukset, saavutukset ja tittelit, mitä jää jäljelle?

 

Siskoni Esko löysi tiensä Snäppiin. ? Laita @laitiska ja @bikinisanna snäpissä seurantaan! ?

A post shared by Sanna Laitinen (@sannalaitinen.fi) on

 

Olen oppimassa myös priorisoimaan ja delegoimaan. Vuosisadan tärkeimpiä oppeja. Aina ei vaan ole aikaa kaikelle. Olen antanut itseni olla tehottomampi niissä asioissa, jotka eivät ole niin kovin kiireisiä. Välillä joku joutuu odottelemaan vuoroaan. En pysty suoriutumaan kaikesta salamannopeasti. Se on ihan ookoo. Mäkin olen vain ihminen.

Mä olen myös oppimassa delegoimaan ja vähän myös johtamaan. Ensi kertaa tänä syksynä olen antanut isoja vastuita muille, joita aiemmin olisin hoitanut pitäen langat tiukasti omissa käsissäni. Se on aluksi helvetin pelottavaa. Ja mä olen edelleen tosi alussa.

Nöyrästi ja rehellisesti eteenpäin, mussukat. Ikinä ei tiedä, minne elämä meitä vie.

Sanna

Samankaltaisia kirjoituksia

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *