Vakavamman asian tunnustus.

18.06.2016

Vakavampaa asiaa. Kirjoitan tämän tekstin siksi, että joku ihminen jossakin voisi tunnistaa oman tilanteensa, saisi vertaistukea tai muuten vain helpotusta elämäänsä. Kirjoitan tämän tekstin senkin uhalla, että se ymmärrettäisiin väärin ja alkaisi esimerkiksi vaikuttaa liiketoimintaani. Se luonnollisesti ei ole tarkoitus.

 

image

 

Aina kalenterivuoden päätteeksi minulla on tapana vetää yhteen koko kulunut vuosi, ja asettaa tavoitteet tulevalle. Viime vuodenvaihteessa uhosin tämän vuoden olevan järisyttävä. Paljon suurta olisi luvassa.

Olinpa harvinaisen oikeassa – vaikken silloin vielä tajunnut, millaisen hinnan olin joutumassa siitä maksamaan.

Moni on kaikessa hiljaisuudessa pannut merkille, että kärsin koko kevään ajan uupumuksestani, vaikken siitä olekaan kovin paljon vielä puhunut. Uupumus oli kuitenkin sitä sorttia, että se teki minut melkoisen toimintakyvyttömäksi useamman kuukauden ajaksi. Koska kokemus oli sen verran järisyttävä – ja koska se jatkuu viimeisten toipumisten merkeissä edelleen – haluan kertoa teille tarinani kuluneesta vuodenpuolikkaasta.

 

image

 

Aina aiemmin pidin masentuneita ja uupuneita ihmisiä tyyppeinä, joilla on varhaisessa vaiheessa opittu taipumus negatiiviseen ajatteluun ja jotka ovat ehkä vähän laiskuuteen taipuvaisia. Että tietynlaisella mielikuvharjoittelulla masennuksesta pääsisi yli naks – noin vain. Ja olinhan minä käynyt NLP-kurssit ja kaikki – tokihan minulla oli kaikki eväät sen sortin fiilisten käsittelyyn, jos niitä joskus minullekin ilmaantuisi. Voi miten vaarallisen ylimielisiä ajatuksia mä pyörittelinkään päässäni.

Tajusin olevani uupunut, kun löysin itseni istumassa psykiatrisen sairaanhoitajan potilastuolissa kertomassa fiiliksiäni. Helmikuussa kerroin, kuinka normaalisti pienet ja innostuneisuuden tunteita herättävät työasiat tuntuivat sillä hetkellä mahdottomilta aloittaa. Mielikuva tehtävästä työstä oli niin valtavan kokoinen, ettei siihen tehnyt mieli koskea. Ahdisti, etten päässyt työhön käsiksi.

 

image

 

Ahdistusta seurasi se, että koska en saanut aikaiseksi, niin aloin syyttää itseäni laiskaksi. Sen johdosta aloin henkisesti puukottaa itseeni suurta ja rumaa kylttiä, jossa luki ”epäonnistuja”. Moni asia, joka sattui menemään samaan aikaan pieleen, kasvatti ja vahvisti otsaani leimattua epäonnistuja-kylttiä. Ruoska viuhui. Salitreeni ei enää sujunut. Aloin epäillä omaa kyvykkyyttäni hoitaa työtehtäviäni, aloin epäillä omaa ammatillista osaamistani aivan kaikessa.

”Kyllä sinä taidat olla melkoisen uupunut”, tokaisi psykiatrinen sairaanhoitaja. En siihen mennessä ollut edes ottanut selvää, millaiset ovat uupuneen ihmisen oireet. Uupumus oli minulle yhtä kuin laiskuus.

 

image

 

Maailman menestyneimmät ihmiset tekevät määrätietoisesti töitä päästäkseen tavoitteisiinsa. He epäonnistuvat välillä, mutta lopulla saavuttavat sen, mistä ovat haaveilleet. Moni pystyy suorittamaan tehtäviä paljon tehokkaammin kuin minä normaalitilanteessa – miksen yhtäkkiä saa yhtään mitään aikaiseksi? Enkö vaan viitsi? Olenko vain laiska? Eikö minulla ole mitään mahdollisuuksia päästä ponnistamaan yhtään mihinkään?

Päätin pitää viikon loman. Yrittäjälle loma on luonnollisesti palkaton.

 

image

 

Lomaviikko alkoi kolmella palaverilla heti maanantaina. Loppuviikon makasin sängyssä vanhempieni luona ja tuijotin kattoon. Välillä – ison osan ajasta – itkin lohduttomasti. Kolmantena kattoontuijottamispäivänä aloin selvittää solmuisilta tuntuvia ajatuksiani. Selvittäminen tuntuu liian määrätietoiselta – sanottakoon, että aloin tarkastella solmuisia ajatuksiani. Miltä minusta oikeasti tuntuu? Millaisia ajatuksia ihan oikeasti pyörittelen päässä? Uin jossain tosi syvällä. Muistan nähneeni vain umpikujan. Sellaisen, mistä ei ole mitään ulospääsyä.

Viikko teki hyvää, muttei selkeästi riittänyt saamaan minua raiteilleni. Minä en ole koskaan ollut itkijätyyppiä – mielestäni itkeminen on turhaa eikä auta aikaansaamaan mitään. Nyt kuitenkin huomasin itkun olevan läsnä joka päivä, moneen otteeseen. En ymmärtänyt, miksen pysty tekemään muuta kuin makaamaan sängyssä. Miksi nuo muut käy töissä, harrastuksissa ja huolehtii perheestään ja minä vain makaan? Miksi kuvaukset ahdistaa, miksi saan feikata itsevarmuuteni? Tää tyyppi ei ole Sanna! Missä on Sanna? En jaksanut enää edes etsiä. En vaan jaksanut.

Kevät on mennyt melkoisessa sumussa.

 

image

 

Olen oppinut, että uupunut ihminen on yleensä hyvin tunnollinen työntekijä ja perheenjäsen, jolla on yhtäkkiä liikaa kuormaa mielessä. Uupumuksen voi laukaista vaikkapa yllättävä ja mullistava elämäntapahtuma, vaikkapa sairaus, ongelmat ihmissuhteissa tai läheisen menettäminen. Mulle kävi niin, että työtä oli jo ennestään paljon, ja henkilökohtaisen elämän suurilta tuntuvat tapahtumat laukaisivat uupumuksen.

Itsensä ruoskiminen ei auta, kun on uupunut. Uupuneen on myös todella helppoa sairastua masennukseen. Aloin ymmärtää ihmisiä, jotka olivat masentuneita. Aloin ymmärtää ihmisiä, joilla on jokin päihderiippuvuus. Olisi niin helppoa hukuttaa kaikki se ajatustaakka jonkin päihteen vaikutuksen alle. Aloin ymmärtää ihmisiä, jotka suunnittelevat itsemurhaa, vaikkei se omissa ajatuksissa ollutkaan. Aloin ymmärtää.

Tunnistin paljon uupumusta ympärilläni, mutten jaksanut tai kyennyt reagoimaan.

 

image

 

Lopulta aloin antaa itselleni aikaa. Annoin itseni vain maata ja lojua, jos se tuntui hyvältä. Treeni alkoi tuntua hyvältä vasta toukokuun alussa (arvaa itkinkö sitäkin. Koko alkuvuonna treenaamaan ei ollut kivaa lähteä – ennen kuin nyt!). Järjestelin töitä niin, että aiemmin vain minun vastuulla olleet työt pystyi hoitamaan joku toinenkin toimistolta. Kadotin rutiinit. Nukuin paljon.

Olen edelleen keskeneräinen. Edelleen kuljen vajaalla teholla.

Vasta nyt alan huomata, kuinka olen touko-kesäkuun aikana alkanut tuntea innostuneisuuden ja motivaation tunteita, halua päästä kehittymään, ja sitä kauan kadoksissa ollutta itsevarmuutta. Positiivista ajattelua ilman että sitä joutuu pakottamaan. Hyvää mieltä ilman pohjalla kumisevaa surua. Nämä kaikki positiiviset ominaisuudet, tunteet ja luonteenpiirteet, joista aina aiemmin olin tunnistanut itseni ja joiden kautta olin määritellyt itseni, olivat olleet hukassa koko kevään. Koko puoli vuotta.

 

image

 

Valmentajaesikuvani Timo Lampén sanoi, että on tyhmyyttä, jos uupumus tulee toisen kerran. Minusta se on totta. Kun tunnistaa olevansa uupunut, on opeteltava olemaan armollinen itselleen ja kohdeltava itseään kuten kohtelee parasta ystäväänsä. Enhän ruoski ketään muutakaan ympärilläolevaani, miksi ruoskin itseäni näin voimakkaasti? On tunnistettava oman jaksamisensa rajat, ja hyväksyttävä, että kaikkeen ei vaan pysty yksin tai samanaikaisesti. Ei ole olemassa superihmisiä. En ole superihminen.

Oman rajallisuutensa hyväksyminen on hankalaa. Se, että muistaa jokapäiväisessä elämässä, että en ole kaikkivoipa, se on hankalaa. Kenelläkään ei ole itsellään, yksinään, henkisiä ja fyysisiä resursseja rakentaa pilvenpiirtäjää alusta loppuun asti itse.

 

image

 

Olen alkanut tehdä töitä oman toimistoporukan lisäksi myös Tikiksen toimistolla, ja nyt koen saavani hurjasti aikaiseksi! On ihanaa, kun enää ei tarvi tehdä yhtään mitään yksin. Ei tarvikaan pärjätä yksin. Aina saa apua, vaikka sen kysymiseen onkin vielä kynnys. Aina aiemmin olin luonut kaiken itse, puhtaalta pöydältä. Olin tehnyt itse aivan kaiken. Nyt liiketoiminnan kasvaessa olisi hölmöä edes yrittää samaa. Eikä enää tarvinnut olla yksin.

Työt alkaa tuntua taas kivoilta. On ollut paljon energiaa vääntää tiukoilta tuntuvia työasioita hyvällä sykkeellä. Treeni alkaa taas maistua. Kuvaukset alkaa taas tuntua ahdistavan sijaan hauskoilta. Videolle treeniohjeiden improvisointi ja motivointivideoiden tekeminen tuntuu taas huikean kivalta! Enää ei tarvitse edellisenä iltana pidätellä kyyneliä, koska seuraavana päivänä ei voi olla silmät turvoksissa kuvauksissa.

 

image

 

Tää alkaa olla voiton puolella. Ja juuri tämän tokaisun takia mun täytyy edelleen olla todella varovainen. Olen edelleen taipuvainen uupumiselle. Nyt varovasti. Sopivan rennosti. Itseäni kuunnellen.

Jos en osaa rakastaa tai kuunnella itseäni, niin tuskimpa osaan muitakaan sen paremmin. Tämä vuosi on opettanut minulle kantapään kautta, mikä elämässä todella on tärkeää.

Ootko sä huomannut itsessäsi uupumisen oireita?

Sanna

Samankaltaisia kirjoituksia

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *